Elämä voittaa, aina.

Sitten viime kirjoituksen elämä on ottanut loikan eteenpäin. Tällä kertaa elämää suurempien ajatusten sijaan ihan vaan kuulumisia.

Olen aloittanut vuoden alusta työt päiväkodissa lastentarhanopettajana. Työelämään hypättyäni huomaan, että viikot vierivät hirmuisella nopeudella. Kaikki aika vaan... katoaa! Lapsenikin on selvästi huomannut päivisin poissaolevat vanhempansa, sillä hän viettää nykyään yönsä mieluummin äidin ja isin välissä, kuin omassa sängyssään viereisessä huoneessa. Ei sillä, rakastan suuresti tuota kylkeeni liimautuvaa taaperoa, joka iltaisin saa minut nauramaan älyttömyyksillään.

Olen myös rakastunut kännykkään ilmestyneeseen spotifyihin (kiitos joulupukkia avustanut mieheni!) - ja ihmetellyt liian lyhyttä työmatkaa. Hyvällä tuurilla kävelymatkan aikana ehtii kuunnella kaksikin kappaletta. ;)

Olen myllännyt ajatuksia ja elämääni uusiksi ja miettinyt mitä tulevaisuudelta oikeasti haluan. Pyöritellyt erilaisia visioita ja suunnitelmia. Haaveilen kasvavasta perheestä (hauvasta ja vauvasta). Haaveilen lyhyistä ja pitkistä matkoista, eteisen sisustamisesta, kevätauringosta, kesästä ja veneilystä + mökkeilystä. Haaveilen siitä, että olisi aikaa täyttää poikasen melkein vuoden perässä laahaavaa vauvavihkoa (ihana ajatus alunperin, nyt siihen jäänee vuoden aukko).

Ehkä ensi viikolla... 

Minä tein sen!

Koulu on ohi. Tutkintotodistukset jaetaan juhlassa ensi viikolla. Minä tein sen! Valmistuin äitiyslomastani huolimatta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Jälkikäteen ajateltuna, hullu. En suosittele. Viikon ajan kouluttomuudesta nauttineena, ihmettelen kun villasukat ja pipot edistyvät. Tänään lainasin kirjastosta kirjan (joka ei ollut koulukirja). Onkohan tätä tapahtunut useampaan vuoteen? Lapsi nukkuu toisinaan jopa 13h yöunia ja yhdet tunnin päikkärit.

Havahdun välillä ajatukseen: minulla on aikaa. Ei sentäs tylsää tai ei-mitään-tekemistä. Siihen menee vielä hetki jos toinen...

Olen alkanut muistaa, ettei elämä olekaan niin vakavaa. On aika vähän löysätä. Päästää irti omista tavoitteista, rooleista ja suunnitelmista. Elää tätä hetkeä. Antaa lapsen levittää lelut pitkin kotia, ruuat pitkin pöytää ja sotkea telkkarin kanavat. Tekemällä oppii. Tehdä lumienkeleitä, ryömiä hangessa, juosta kilpaa naapurin lasten kanssa. (Edellinen lause koski siis muuten minua...)

Kunnes tammikuussa aloitan työt... 

Nautitaan raakana

Kävimme kirjastossa ostamassa miehelle ensi kevääksi kuntosalikortin ja lainaamassa lapselle kirjoja. Taapero juoksi hyllyjen välissä, nauraa kihersi, sai käytöksestään kehuja (!) kirjastotädeiltä ja oppi repimään rukkaset käsistään.

Äiti meni lainaamaan valitut kirjat (joka onneksi maalaiskunnassa onnistuu, vaikka kirjastokortti olisi kotona), kääntyi katsomaan miestään, joka on istuutunut pukemaan lapselle rukkaset ja bongasi samalla pöydälle asetetun kirjan. Kannen erikoisen typografisen asettelun vuoksi kirja herätti huomiota ja hetken mielijohteesta päätin lainata Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -opuksen. Kotona en saa laskettua kirjaa käsistäni. (Oletteko lukeneet?)

Miten niin kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti?

Help me! - Villatakkikriisi

Syksyn tullen on pakko pukea kuoritakin alle lämmintä (ja talven tullen talvitakin alle) ja nyt on pulma.

Miulla on ollut (tai on edelleen) huippuihana valkoinen, hupullinen, palmikollinen neuletakki, jossa on puiset pötkylänapit (Clash Long Cardigan, Vero Moda). Kyseinen vaate on kuulunut suosikkivaatteideni joukkoon muistikuvien mukaan likimain ehkä neljän vuoden ajan. (Joka tapauksessa se on niin vanha, ettei netistä löytynyt enää kuvaa siitä...) Se on sen verran nyppääntynyt ja no, käytetyn ja kuluneen näköinen, että sen pukinkonttiin silloisen tyttöystävänsä toiveiden mukaisesti hankkinut mies on sitä mieltä, ettei se päällä ole enää asiaa kodin oven ulkopuolelle. Hyvä, että sisäpuolellakaan sen päälle pukemista kovin hyvällä katsotaan...

Olen jo parin vuoden ajan kuullut lupauksia siitä, kuinka korvaava neule ostetaan välittömästi, kun se vastaan kävelee. Ongelma onkin siinä, että on vaikeaa löytää mitään yhtä ihanaa!

Kas! Kun tähän käyttöön tarkoitetun neuletakkini tulee olla paksu ja lämmin. Olen vilukissa. Tässä neuleessa tulee olla huppu. Ja napit, jotta sen saa suljettua (miksi kaupoissa myydään nykyään niin paljon napittomia villatakkeja?). Ja se saisi olla vähän pidempää mallia, kuten tuo ihanuuteni, jotta se peittäisi reilusti myös ilmeisen pitkän selkäni. Ja taskut olis kiva olla! Väristä voin joustaa, mutta mieluiten valkoinen. Ja mieluiten palmikoilla. Ja mieluiten puisilla napeilla...

Arvaatte varmaan? Mahdoton tehtävä! Jos joku jostain löytää kyseisiin kriteereihin mätsäävän yksilön, niin etsäviitsisitsä ilmoittaa siitä välittömästi? Tack.

Ps. Ehkä joudun kriisissäni osta(tta)maan laivastonsinisen inttivillapaidan ja tyytymään toistaiseksi siihen. Lämmin se on, kauneudesta ei sitten puhuta. Seuraava neulekaan ei täytä yllämainituista kriteereistä juuri ainuttakaan, mutta on silti aika valloittava! (Kuva: Desigual)

Loppurutistus

Olen vielä pienen hetken hiljaa.

Käyn koulun loppuun ja aloitan työt. Viikot koulussa (lapsen kanssa ja ilman, kiitos hoitojärjestelyiden onnistumisesta kaverille!) ja viikonloput töissä. Tänäkin viikonloppuna teen yhden 26 tunnin työvuoron...

Niin, että palataan asiaan joulukuussa, kun elämä taas voittaa. ;)